Psykologia - Korvaava blogikirjoitus - Psykoterapia:Interpersoonallinen psykoterapia

Päätimme poissaoloa korvaavassa blogikirjoituksessa keskittyä yhteen psykoterapian suuntaukseen, interpersoonalliseen psykoterapiaan. Aluksi kerromme lyhyesti, mitä psykoterapia on ja tämän jälkeen kerromme interpersoonallisen psykoterapiamuodon pääkohdat.

Psykoterapia 

Psykoterapia on laajasti määritellen tavoitteellista toimintaa, jonka tarkoituksena on poistaa tai lievittää mielenterveysongelmia tai -häiriöitä. Terapian ammatillisuutta korostetaan, ja sitä saakin toteuttaa vain asianmukaisen koulutuksen saanut ja terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen hyväksymä laillistettu psykoterapeutti. Psykoterapiasta voi saada kelan kuntoutustukea tai sairasvakuutuslain mukaista korvausta, mutta se edellyttää lähettävän lääkärin tutkimusta ja suositusta psykoterapian aloittamisesta. Terapiaistuntoja on säännöllisesti 1-3 kertaa viikossa ja istunnon kesto on n. 45-50 minuuttia. Psykoterapiaa voidaan toteuttaa yksilö-, pari-, perhe- tai ryhmäterapiana. Usein varsinaisia terapiaistuntoja edeltää 1-4 arviointikäyntiä, joissa kartoitetaan elämäntilannetta, ongelma-alueita, hoitomuodon sopivuutta ja kerrotaan psykoterapeutin käyttämästä terapiasuuntauksesta sekä sovitaan käytännön järjestelyistä. Psykoterapia on potilaan ja hoitavan henkilön välinen jäsennelty vuorovaikutusprosessi, jonka tavoitteena on psyykkisten ongelmien tai häiriöiden poistaminen tai lievittäminen. Se tarjoaa tämän lisäksi myös mahdollisuuden psyykkiseen kasvuun ja kehitykseen ja antaa valmiuksia itsenäiseen ongelmanratkaisuun. (Toivio – Nordling 2013:269.)

Interpersoonallinen psykoterapia

Interpersoonallinen psykoterapia on kehitetty masennuksen hoitoon ja se on yksi vaikuttavaksi osoitetuista lyhytterapiamuodoista. Tälle terapiamuodolle on ominaista määräaikaisuus (enintään 20 tapaamista), intensiivisyys (viikoittaiset tapaamiset) ja keskittyminen 1-2 masennukseen liittyvään ongelma-alueeseen. Terapiamuodossa nähdään psykiatriset häiriöt ihmisten välisiin suhteisiin liittyvinä eli interpersoonallisina ilmiöinä. Siinä siis korostetaan sitä, ettei ihminen synny eikä kehity sosiaalisessa tyhjiössä, eli ongelmat eivät ole puhtaasti yksilön sisäisiä tai biologisia ongelmia.

Terapiassa keskitytään ajankohtaisiin ihmissuhteisiin ja niissä ilmeneviin muutoksiin, vaikka tunnustetaan myös biologisten ja psykologisten tekijöiden vaikutukset ihmisen haavoittuvuuden ja masennuksen syntyyn. Yksi masennuksen syntyyn vaikuttavista tekijöistä on ristiriidat ja pettymykset ihmissuhteissa. Läheiset saattavat suhtautua masennusta sairastavaan arkaillen ja epävarmuudella, joka taas saattaa pahentaa sairastuneen passiivisuutta ja eristäytyneisyyttä. Terapeuttisena tavoitteena tällöin on oireiden lievittäminen, sosiaalisten taitojen ja itseluottamuksen vahvistaminen sekä parantaa kykyä olla yhteydessä kanssaihmisiin tunnetasolla. (Toivio – Nordling 2013:274.)

Hoitoprosessissa on kolmivaiheinen. Siihen sisältyy 12-16 istuntoa.  Ensimmäisessä vaiheessa, joka sisältää istunnot 1-3, tehdään masennusdiagnoosi, arvio henkilön vuorovaikutussuhteista sekä hänen soveltuvuudestaan kyseiseen terapiaan. Lisäksi sovitaan hoidon tarpeesta. Ensimmäiseen vaiheeseen kuuluu myös se, että potilaalle tarjotaan toipilaan rooli. Masentuessaan potilaat usein syyttävät itseään toimintakyvyn heikkenemisestä. Hoitavan henkilön tehtävänä on auttaa potilasta vapautumaan syyllisyyden tunteesta ja kertoa potilaalle, että masennukseen kuuluu tällainen toimintakyvyn heikkeneminen. Potilaalle korostetaan sitä, ettei toipilaan rooli ole pysyvä tila, ja tällä tuetaan toiveikkuutta ja täten aktiivista kuntoutumista. Oleellista on löytää juuri tämän masennusjakson syntyyn vaikuttaneet sosiaaliset ongelmat. Päätös keskeisestä ongelmasta ja hoidon tavoitteista tehdään yhteistyössä potilaan kanssa. Keskeinen ongelma valitaan neljästä ongelma-alueesta, joita ovat pitkittynyt suru, rooliristiriita, roolin muutos tai interpersoonallinen arkuus. (Toivio – Nordling 2013:274-275; Karlsson 2009.)

Kun ongelma-alue on valittu, siirrytään prosessin keskivaiheeseen. Keskittyminen yhteen tai kahteen ongelma-alueeseen on suositeltua. Hoidossa pyritään osoittamaan, miten oireet ja tunteet kytkeytyvät ihmisten välisiin suhteisiin liittyviin tapahtumiin, menetyksiin, muutoksiin tai arkuuteen.

Suruun keskitytään silloin, kun masennus yhdistyy läheisen kuolemaan tai kuoleman vuosipäivään eikä kyseessä ole enää normaali surutyö. Tavoitteena on edistää surutyötä esimerkiksi kartoittamalla suhteeseen sisältyneitä myönteisiä ja kielteisiä puolia sekä auttaa potilasta muodostamaan todellisempi käsitys vainajasta. Masentunut pystyy tämän avulla hakemaan elämään uusia sisältöjä ja merkityksiä menetettyjen tilalle.

Rooliristiriidan ollessa keskeinen ongelma, osapuolten toiseen kohdistuvat odotukset ovat vaikeasti yhteen sovitettavissa. Rooliristiriitaan liittyy riitaa, kommunikointivaikeuksia ja täyttymättömiä toiveita. Tavoitteena on auttaa potilasta tiedostamaan käyttäytymis- ja kommunikaatiomallit suhteessa läheisiin ja mallien myötävaikutus riitojen syntymiseen. Potilasta rohkaistaan uusien kommunikointitapojen ja itseilmaisun etsimiseen.

Roolinmuutoksessa keskiössä ovat elämäntapahtumat, joihin liittyy merkittävät sosiaaliset muutokset. Näistä esimerkkinä avioero, työpaikan muutos, vanhemmuus, sairastumisen tai onnettomuuden aiheuttama toimintakyvyn muutos tai muutto uuteen ympäristöön. Tarkastelu kohdistuu muutokseen liittyviin myönteisiin ja kielteisiin muutoksiin. Potilasta autetaan uusiin haasteisiin orientoitumisessa ja uusien odotusten rakentamisessa.

Interpersoonallinen arkuus valitaan fokukseksi silloin, kun potilaan tapauksessa ei lähiaikoina ole tapahtunut merkittäviä sosiaalisia muutoksia. Kyseessä voi olla se, että potilaan on vaikeaa luoda sosiaalisia suhteita. Terapiassa harjoitellaan tällöin sosiaalisia taitoja, esimerkiksi rooliharjoitusten avulla.

Päätösvaiheessa eli viimeisessä vaiheessa potilas vapautetaan toipilaan roolista. Potilaalle korostetaan riippumattomuutta, hänen vahvuuksiaan ja edistymistä terapiassa. Hänelle annetaan mahdollisuus surra hoitosuhteen päättymistä, palautteelle sekä käsitellä lopettamisen aiheuttamia tunnereaktioita. Lopussa käydään vielä potilaan kanssa läpi se, mitkä ovat normaalien mielialareaktioiden ja varsinaisen masennussairauden erot ja tuodaan esiin riskit, jotka voivat johtaa masennuksen uusiutumiseen. Riskit otetaan huomioon potilaan kannalta siten, että käydään läpi ne vaaran merkit, jotka ovat merkityksellisiä juuri kyseiselle potilaalle. (Toivio  – Nordling 2013:274-276.)

Pohdintaa

Kyseisessä psykoterapiamuodossa on mielestämme hyvää se, että siinä keskitytään suoraan ongelmaan, eli syihin jotka ovat laukaisseet masennuksen. Potilasryhmä, jolle tätä terapiamuotoa voidaan käyttää on rajallinen, koska siinä keskitytään pääasiassa sosiaalisiin ongelmiin ja niidenkin tulee olla ajankohtaisia, eikä esim. menneisyydessä tapahtuneita. Näin siis se ei ole sellainen terapia, jota voitaisiin käyttää kaikilla masennukseen sairastuneilla automaattisesti. Myöskään lyhytterapia terapiamuotona ei varmaan ole kaikille soveltuvaa vaan osa potilaista tarvitsee pidempiaikaista terapiaa. Pohdimme myös sitä, miten toimitaan tilanteessa, jossa ongelmat ovat moninaisia, mutta niihin kuitenkin liittyy ajankohtaisia sosiaalisia ongelmia. Onko interpersoonallinen psykoterapia tällöin potilaalle soveltuvaa? 


Lähteet

Karllson, Hasse 2009. Interpersoonallinen psykoterapia. Verkkoartikkeli. Duodecim. <http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00100> Luettu 7.11.2017.

Toivio, Timo – Nordling, Esa. Mielenterveyden psykologia 2013. 3. uudistettu painos. Porvoo: Edita Publishing Oy.